Ruuantuotannon haasteet
Myanmarin ruuantuotantoon liittyy useita kehitysmaille tyypillisiä ongelmia, mutta näistä ongelmista ehkä suurimpia on nautintokasvien tuottaminen, alikehittyneeksi jäänyt maatalous ja peltojen ravinteiden katoaminen, joten kerron näistä tarkemmin. Muita haasteita on mm. sademäärät ja niiden muuttuminen ilmastonmuutoksessa, katastrofit, kunnolla tuottavien lajikkeiden puute, tuholaiset, globaalit suuryritykset ja yhteyksien puuttuminen kuluttajan&tuottajan väliltä, sekä yksipuoleinen ravinnon tuotanto.
Kuva on Myanmarilaisten riisiviljelmiltä.
Nautintokasvien tuottaminen on maan ruuantuotannon kannalta ongelma, koska se vie suotta maapinta-alaa. Maamme kerrotaankin olevan (tai ainakin olleen välillä) maapallon tosiksi kovin oopiumin tuottajamaa, ja se tuottaa myös merkittävästi amfetamiinin kaltaisia huumeita, sekä kahvia. Tämän luokan kasvien tuotannon perusteena on se, että niitä voi myydä rikkaihin maihin alihinnalla, mutta kuitenkin niin, että tuotanto on viljelijälle suurempaa kuin kotimaahan myynti. Kuitenkin ongelmaksi muodostuu se, että maa nojaa yhä enemmän ja enemmän globaaliin taloustilanteeseen; erityisesti huumeiden myynnin hinnat heittelevät laidasta laitaan, ja jos tuote pilaantuu viljelijällä, ei hänellä ole varaa ostaa ruokaa. Jos tällainen tuotanto on laajaa, voi koko maan talous notkua näiden muutaman rahakasvin varassa.
Nautintokasvien viljelyä kritisoidaan ennenkaikkea siitä, että viljeljiä ei voi ravita niillä tarpeen tullen itseään, tai kannustaa niillä paikallista tuotantoa, maan oman taloustason kannalta korkeiden hintojen vuoksi. Toinen syy kritisoinnille on niin sanotut plantaasit; valtavat, luonnon kannalta epäeettiset, valtavien globaalien yritysten omistaman tehokkaat viljelypisteet, joilta maksetaan kyllä pientä, meidän mittakaavalla riittämätöntä palkkaa paikallisille työntekijöille. Kolmas on mitä selvin; huumeet ja muut vahvasti addiktoivat nautintoaineet, kuten kahvi tai sokeri pitäisi jättää muutoinkin pois ruokalistalta.
Me kaikki voimme vaikuttaa vientituotteisiin ostamalla sellaisia tuotteita, joiden myyntiä haluamme kasvattaa, -vaikkakin henkilökohtaisesti tämän keinon harjoittaminen toiselta puolen maapalloa on hieman epäkäytännöllistä. Sen sijaan voimme investoida varoja järjestöille, jotka tukevat paikallisia viljelijöitä kasvattamaan valtionsa kannalta parempia kasveja, kuten siemenpuu-säätiö.
Myanmarin valtion itse olisi ennenkaikkea ruvettava tekemään suuria päätöksiä oopiumin kasvatuksen vähentämiseksi, jopa kieltää koko kasvi tai ainakin ruveta vahtimaan ja verottamaan sen vientiä. Myös täkäläiset ihmiset pitäisi ehdottomasti saada mukaan, ja tarjota heille jotain muuta tuottoista viljeltäväksi.
Asiaa ei ole saatu korjauttua, koska useimpien kasvien viljely ei ole millään kantilla rikos, eivätkä viljelijät itse ajattele työnsä olevan epäkannattavaa. Päinvastoin, heistä se on usein kannattavaa, mutta erittäin riskialtista pitkällä aikavälillä. Toinen syy mm. huumeiden kannattavuudelle maassa on täysin omalla ajatusketjullani perusteltu. Useammassa lähteessä on mainittu, että Myanmarin teollisuus ja muita tuotteita on boikotoitu epäeettisyyden nimissä (mm. Globalis/Myanmar). Pienellä ajatuksenjuoksulla ajattelisin, että jos viljelijät eivät boikotin takia saa tavallisia tuotteita myytyä, pitää heidän siirtyä harmaalle markkina-alueelle, kuten tupakkaan ja huumeisiin, joiden käyttäjät tuskin ajattelevat kahta kertaa maata, josta tuotteensa ovat tulleet. Selittäisin siis tällä oopiumin tuottajien määrää.
Peltojen ravinteiden katoaminen on sinällään varsin normaali asia. Kun uusi alue otetaan haltuun ja siinä aletaan viljellä kasveja, ne kuluttavat pellosta ravinteita kasvuun ja ravinteet poistuvat pellosta sadon mukana.
Yllä oleva kaavio on piirretty samaan tapaan kuin opettajamme Heikki Ihantola asian meille näytti, ken tietää mistä hän on sen poiminut vaiko onko hänen ideologiaansa. Vihreä väri kuvaa teollisuusmaiden peltoja, punainen kehitysmaiden omia.
Y-akselilla nähdään sadon suuruus, eli se miten hyvässä kunnossa maaperä ravinteineen on, x-akselilla puolestaan aika pellon perustamisesta asti. Katkoviiva ylhäällä kuvaa tuoton ylärajaa, jota pelto tavallisilla menetelmillä tuottaa.
Pellot otetaan yleensä käyttöön kaskeamalla, joten maaperässä kuin maaperässä on paljon ravinteita pellon käyttöä aloitellessa, koska alkuperäinen kasvillisuus palaessaan jättää kaikki keräämäsä ravinteet suoraan maahan. Siinä missä meidän peltomme saavat tuoton laskiessa siirtyä kesannolle elpymään ja saavat jopa lannoitteita vaikka olisivat jo elpyneet; kehitysmaiden pellot eivät yleensä saa olla täyttä aikaa kesannolla vaan ne otetaan liian aikaisin käyttöön, mikä johtaa vuosi vuodelta tuoton laskemiseen. Kesannon perusideahan on siis se, että alueelle valuu ravinteita muualta, ja siihen kasvaa kasvillisuutta, joka voidaan polttaa maahan ja käyttää peltoa uudestaan, jos ravinteita ei ole lähtiessä riittävästi, ei viljely niitä ainakaan lisää tuo. Syy malttamattomaan odottamiseen on ilmeinen; köyhyys, tilanpuute ja se, että elpymisaika siellä voi olla monia vuosia pidempi kuin meillä maaperän lähtökohtaisen köyhyyden vuoksi. Ravinteiden palautumista pyritään edistämään myös vuoroviljelyllä, jolloin peräkkäisinä satokausina ei viljellä samaa kasvia, -mutta monotaloudessa tämäkin on puustellista Vuoroviljelyn ajatuksena on tietyn lajin tuholaisten välttäminen, se että eri kasvit käyttävät eri määriä ravinteita, sekä se fakta, että tietyt lajit, kuten papu jopa vapauttavat typpeä typensitojabakteeriensa ansiosta. Kehitysmaissa pitkän viljelyn ongelmana saattaa olla myös maan kunnon heikkeneminen siksi, että se painuu kasaan; meillä voidaan maan kuohkeutta parantaa kääntämällä se vaikka traktorin voimalla, mutta siellä sekin tapahtuu käsin.
Myanmarin maatalouden kehityksen vajavaisuus ulottuu jo syvälle maan historiaan, sillä maa on ollut köyhä jo itsenäistyessään sodista johtuen. Aluksi maan talous näytti olevan nousemaan päin, mutta poliittisen kaaoksen ja siitä seuranneen sotilasjuntan kaappauksen seurauksena 1960-luvulla maa päätyi sosialistiseksi. Sosialismi sinällään ei ollut lamauttava tekijä maataloudelle, vaan se ettei sotilasjuntan huomio kiinnittynyt sen kehittämiselle juuri lainkaan. Muutaman vuosikymmenen päästä tuli jälleen uusi sotilasjuntta, joka vaihtui sittemmin muutamaan otteeseen, eikä vieläkään saanut kahakoita tyynnytettyä. Tämä on rasite maan taloudelle ja erityisesti maataloudelle, koska kahakoissa usein tuhotaan omaisuutta esimerkiksi polttamalla, mikä aiheuttaa toivottomuutta paikallisissa tuottajissa. Miksi investoida isosti, jos se kuitenkin tuhotaan?
Paikallisten lainansaanti mahdollisuudet vaikuttavat suuresti investointeihin, jos lainaa ei tule, ei kaikilla ole varaa edes ajatella maatilkkunsa kehittämistä. Lisäksi yhteyksien puute saattaa olla taustasyynä, koska tekniikka ei vain saavuta paikallisia ihmisiä, tai se ei ole tarpeeksi edullista heidän ostettavakseen. Lisäksi voimakkaat perinteet jarruttavat kehitystä, kuten myös maan omien innovatiivisten ihmisten ja tekniikan asiantuntijoiden puute.
Paikoilleen jäänyt maatalous ei yksinkertaisesti pysty tuottamaan tarvittavaa määrää ravintoa kehitysmaiden jatkuvasti kasvavalle väestölle, koska kehittyessään maataloutta sitä yleensä tehostetaan. Väestö tarvitsee myös tarpeeksi monipuolista ja proteiiniperäistä ravintoa, mitä tehomaatalous usein pystyy tarjoamaan paljon useammalle kuin perinteinen maatalous. Tehostuksella tarkoitetaan siis yksinkertaisuudessaan sitä, että pieneltä pinta-alalta saadaan huokealla hinnalla ja vähällä työllä mahdollisimman suuri tuotto, niin että ympäristökin säästyy enemmän. Muutama vuosi sitten 2/3 osaa Myanmarilaisista työskentelee maatalouden parissa, mikä jo sinällään kertoo, ettei maatalous ole kovin paljoa voinut kehittyä. Kehitys tuo mukanaan paljon etuja, hybridilajikkeet eli jalostettujen yksilöiden ja paikallisten lajikkeiden risteytys tuo mukanaan tehokkaita tuottajia, lannoitteet ja tuholaistorjunta kasvattavat satoja ja koneistus tehostaa viljelyä pienellä fyysisellä panostuksella. Tottahan toki liialla tehostumisella on haittansa; tehotuotantoon erikoistuneet eläimet, kuten broilerit joutuvat liian suuren tehokkuusvaatimuksien alaisiksi, jonka vuoksi niiden elämä on usein kokonaisuutena kivuliasta, antibiootit ovat kehittyneet paikoin peittoamattomiksi, elinympäristö yksipuolistuu, myrkylliset ja ravinteet aineet karkaavat luontoon aiheuttaen omia ongelmiaan jne. jne.
Pitää löytää tasapaino tehomaatalouden ja perinteisen maatalouden väliltä, muoto joka yhdistää ruuantuotannon ja luonnon. Sanoisin kuitenkin yhdistämisen olevan mahdotonta tilanteessa, jossa väestö kärsii nälästä ja pyrkii vain selviytymään päivästä toiseen, vaan ensin pitää koettaa saada ihmiset voimaan hyvin. Seuraavaksi heidät tulee kouluttaa tajuamaan luonnon tärkeyttä ja opettaa ymmärtämään maailmaa kokonaisuutena. Asiaa ei kuitenkaan ole vielä voitu ratkaista Myanmarissa maan epävakaisuuden vuoksi, ja luultavasti myös siksi ettei kellään ole varaa sitä tehdä, vaan se luultavasti tapahtuu pitkällä tähtäimellä, niin että kulttuuri ehtii mukautua muutokseen.
Nautintokasvien tuottaminen on maan ruuantuotannon kannalta ongelma, koska se vie suotta maapinta-alaa. Maamme kerrotaankin olevan (tai ainakin olleen välillä) maapallon tosiksi kovin oopiumin tuottajamaa, ja se tuottaa myös merkittävästi amfetamiinin kaltaisia huumeita, sekä kahvia. Tämän luokan kasvien tuotannon perusteena on se, että niitä voi myydä rikkaihin maihin alihinnalla, mutta kuitenkin niin, että tuotanto on viljelijälle suurempaa kuin kotimaahan myynti. Kuitenkin ongelmaksi muodostuu se, että maa nojaa yhä enemmän ja enemmän globaaliin taloustilanteeseen; erityisesti huumeiden myynnin hinnat heittelevät laidasta laitaan, ja jos tuote pilaantuu viljelijällä, ei hänellä ole varaa ostaa ruokaa. Jos tällainen tuotanto on laajaa, voi koko maan talous notkua näiden muutaman rahakasvin varassa.
Nautintokasvien viljelyä kritisoidaan ennenkaikkea siitä, että viljeljiä ei voi ravita niillä tarpeen tullen itseään, tai kannustaa niillä paikallista tuotantoa, maan oman taloustason kannalta korkeiden hintojen vuoksi. Toinen syy kritisoinnille on niin sanotut plantaasit; valtavat, luonnon kannalta epäeettiset, valtavien globaalien yritysten omistaman tehokkaat viljelypisteet, joilta maksetaan kyllä pientä, meidän mittakaavalla riittämätöntä palkkaa paikallisille työntekijöille. Kolmas on mitä selvin; huumeet ja muut vahvasti addiktoivat nautintoaineet, kuten kahvi tai sokeri pitäisi jättää muutoinkin pois ruokalistalta.
Me kaikki voimme vaikuttaa vientituotteisiin ostamalla sellaisia tuotteita, joiden myyntiä haluamme kasvattaa, -vaikkakin henkilökohtaisesti tämän keinon harjoittaminen toiselta puolen maapalloa on hieman epäkäytännöllistä. Sen sijaan voimme investoida varoja järjestöille, jotka tukevat paikallisia viljelijöitä kasvattamaan valtionsa kannalta parempia kasveja, kuten siemenpuu-säätiö.
Myanmarin valtion itse olisi ennenkaikkea ruvettava tekemään suuria päätöksiä oopiumin kasvatuksen vähentämiseksi, jopa kieltää koko kasvi tai ainakin ruveta vahtimaan ja verottamaan sen vientiä. Myös täkäläiset ihmiset pitäisi ehdottomasti saada mukaan, ja tarjota heille jotain muuta tuottoista viljeltäväksi.
Asiaa ei ole saatu korjauttua, koska useimpien kasvien viljely ei ole millään kantilla rikos, eivätkä viljelijät itse ajattele työnsä olevan epäkannattavaa. Päinvastoin, heistä se on usein kannattavaa, mutta erittäin riskialtista pitkällä aikavälillä. Toinen syy mm. huumeiden kannattavuudelle maassa on täysin omalla ajatusketjullani perusteltu. Useammassa lähteessä on mainittu, että Myanmarin teollisuus ja muita tuotteita on boikotoitu epäeettisyyden nimissä (mm. Globalis/Myanmar). Pienellä ajatuksenjuoksulla ajattelisin, että jos viljelijät eivät boikotin takia saa tavallisia tuotteita myytyä, pitää heidän siirtyä harmaalle markkina-alueelle, kuten tupakkaan ja huumeisiin, joiden käyttäjät tuskin ajattelevat kahta kertaa maata, josta tuotteensa ovat tulleet. Selittäisin siis tällä oopiumin tuottajien määrää.
Peltojen ravinteiden katoaminen on sinällään varsin normaali asia. Kun uusi alue otetaan haltuun ja siinä aletaan viljellä kasveja, ne kuluttavat pellosta ravinteita kasvuun ja ravinteet poistuvat pellosta sadon mukana.
Yllä oleva kaavio on piirretty samaan tapaan kuin opettajamme Heikki Ihantola asian meille näytti, ken tietää mistä hän on sen poiminut vaiko onko hänen ideologiaansa. Vihreä väri kuvaa teollisuusmaiden peltoja, punainen kehitysmaiden omia.
Y-akselilla nähdään sadon suuruus, eli se miten hyvässä kunnossa maaperä ravinteineen on, x-akselilla puolestaan aika pellon perustamisesta asti. Katkoviiva ylhäällä kuvaa tuoton ylärajaa, jota pelto tavallisilla menetelmillä tuottaa.
Pellot otetaan yleensä käyttöön kaskeamalla, joten maaperässä kuin maaperässä on paljon ravinteita pellon käyttöä aloitellessa, koska alkuperäinen kasvillisuus palaessaan jättää kaikki keräämäsä ravinteet suoraan maahan. Siinä missä meidän peltomme saavat tuoton laskiessa siirtyä kesannolle elpymään ja saavat jopa lannoitteita vaikka olisivat jo elpyneet; kehitysmaiden pellot eivät yleensä saa olla täyttä aikaa kesannolla vaan ne otetaan liian aikaisin käyttöön, mikä johtaa vuosi vuodelta tuoton laskemiseen. Kesannon perusideahan on siis se, että alueelle valuu ravinteita muualta, ja siihen kasvaa kasvillisuutta, joka voidaan polttaa maahan ja käyttää peltoa uudestaan, jos ravinteita ei ole lähtiessä riittävästi, ei viljely niitä ainakaan lisää tuo. Syy malttamattomaan odottamiseen on ilmeinen; köyhyys, tilanpuute ja se, että elpymisaika siellä voi olla monia vuosia pidempi kuin meillä maaperän lähtökohtaisen köyhyyden vuoksi. Ravinteiden palautumista pyritään edistämään myös vuoroviljelyllä, jolloin peräkkäisinä satokausina ei viljellä samaa kasvia, -mutta monotaloudessa tämäkin on puustellista Vuoroviljelyn ajatuksena on tietyn lajin tuholaisten välttäminen, se että eri kasvit käyttävät eri määriä ravinteita, sekä se fakta, että tietyt lajit, kuten papu jopa vapauttavat typpeä typensitojabakteeriensa ansiosta. Kehitysmaissa pitkän viljelyn ongelmana saattaa olla myös maan kunnon heikkeneminen siksi, että se painuu kasaan; meillä voidaan maan kuohkeutta parantaa kääntämällä se vaikka traktorin voimalla, mutta siellä sekin tapahtuu käsin.
Myanmarin maatalouden kehityksen vajavaisuus ulottuu jo syvälle maan historiaan, sillä maa on ollut köyhä jo itsenäistyessään sodista johtuen. Aluksi maan talous näytti olevan nousemaan päin, mutta poliittisen kaaoksen ja siitä seuranneen sotilasjuntan kaappauksen seurauksena 1960-luvulla maa päätyi sosialistiseksi. Sosialismi sinällään ei ollut lamauttava tekijä maataloudelle, vaan se ettei sotilasjuntan huomio kiinnittynyt sen kehittämiselle juuri lainkaan. Muutaman vuosikymmenen päästä tuli jälleen uusi sotilasjuntta, joka vaihtui sittemmin muutamaan otteeseen, eikä vieläkään saanut kahakoita tyynnytettyä. Tämä on rasite maan taloudelle ja erityisesti maataloudelle, koska kahakoissa usein tuhotaan omaisuutta esimerkiksi polttamalla, mikä aiheuttaa toivottomuutta paikallisissa tuottajissa. Miksi investoida isosti, jos se kuitenkin tuhotaan?
Paikallisten lainansaanti mahdollisuudet vaikuttavat suuresti investointeihin, jos lainaa ei tule, ei kaikilla ole varaa edes ajatella maatilkkunsa kehittämistä. Lisäksi yhteyksien puute saattaa olla taustasyynä, koska tekniikka ei vain saavuta paikallisia ihmisiä, tai se ei ole tarpeeksi edullista heidän ostettavakseen. Lisäksi voimakkaat perinteet jarruttavat kehitystä, kuten myös maan omien innovatiivisten ihmisten ja tekniikan asiantuntijoiden puute.
Paikoilleen jäänyt maatalous ei yksinkertaisesti pysty tuottamaan tarvittavaa määrää ravintoa kehitysmaiden jatkuvasti kasvavalle väestölle, koska kehittyessään maataloutta sitä yleensä tehostetaan. Väestö tarvitsee myös tarpeeksi monipuolista ja proteiiniperäistä ravintoa, mitä tehomaatalous usein pystyy tarjoamaan paljon useammalle kuin perinteinen maatalous. Tehostuksella tarkoitetaan siis yksinkertaisuudessaan sitä, että pieneltä pinta-alalta saadaan huokealla hinnalla ja vähällä työllä mahdollisimman suuri tuotto, niin että ympäristökin säästyy enemmän. Muutama vuosi sitten 2/3 osaa Myanmarilaisista työskentelee maatalouden parissa, mikä jo sinällään kertoo, ettei maatalous ole kovin paljoa voinut kehittyä. Kehitys tuo mukanaan paljon etuja, hybridilajikkeet eli jalostettujen yksilöiden ja paikallisten lajikkeiden risteytys tuo mukanaan tehokkaita tuottajia, lannoitteet ja tuholaistorjunta kasvattavat satoja ja koneistus tehostaa viljelyä pienellä fyysisellä panostuksella. Tottahan toki liialla tehostumisella on haittansa; tehotuotantoon erikoistuneet eläimet, kuten broilerit joutuvat liian suuren tehokkuusvaatimuksien alaisiksi, jonka vuoksi niiden elämä on usein kokonaisuutena kivuliasta, antibiootit ovat kehittyneet paikoin peittoamattomiksi, elinympäristö yksipuolistuu, myrkylliset ja ravinteet aineet karkaavat luontoon aiheuttaen omia ongelmiaan jne. jne.
Pitää löytää tasapaino tehomaatalouden ja perinteisen maatalouden väliltä, muoto joka yhdistää ruuantuotannon ja luonnon. Sanoisin kuitenkin yhdistämisen olevan mahdotonta tilanteessa, jossa väestö kärsii nälästä ja pyrkii vain selviytymään päivästä toiseen, vaan ensin pitää koettaa saada ihmiset voimaan hyvin. Seuraavaksi heidät tulee kouluttaa tajuamaan luonnon tärkeyttä ja opettaa ymmärtämään maailmaa kokonaisuutena. Asiaa ei kuitenkaan ole vielä voitu ratkaista Myanmarissa maan epävakaisuuden vuoksi, ja luultavasti myös siksi ettei kellään ole varaa sitä tehdä, vaan se luultavasti tapahtuu pitkällä tähtäimellä, niin että kulttuuri ehtii mukautua muutokseen.
Kommentit
Lähetä kommentti