Kohti Kaupunkia
*Fiktiivinen tarina nuoren tytön päätöksestä muuttaa kaupunkiin paremman elämän perässä.*
Kerään vähät tavarani ja sanon hyvästit perheelleni. Isäni vie minut perheen autolla Yangoniin, Myanmarin suurimpaan kaupunkiin. Matka kaupunkiin on pitkä, useita satoja kilometrejä kotoani Than bosta. Kun saavumme kaupungin liepeille, matkantekomme hidastuu merkittävästi. Tiet ovat täynnä autoja, pääsemme hädin tuskin etenemään. Tunnen hermostuksen kasvavan sisälläni, kun pääsemme hitaasti kohti äitini serkun sukulaisen kotia. Hän asuu kaupungin rajamailla slummialueella, jonne menen asumaan hänen kanssaan. Olen kuvitellut tätä päivää tapahtuvaksi jo jonkin aikaa, joten olen myös innostunut.
Toivottavasti tämä on hyvä idea. Olen vasta 15-vuotias, ja muutan yksin isoon kaupunkiin. Tarvitsen työn ja rahaa, jotta voin tukea vanhempiani taloudellisesti. Than bossa ei ole töitä. Isälläni on pieni firma kylässä, jossa luulin työskenteleväni vanhempana. Kuitenkaan firmalle ei ole töitä. Isä ei ole käynyt kouluja, kuten äitinikään tai kukaan lapsista. Kukaan ei halua palkata miestä, joka ei ole opiskellut. Tästä syystä isäni on joutunut laajentamaan firmansa toimintaa. Nyt firman voi palkata tekemään lähes mitä tahansa. Siltikään rahaa ei ole riittävästi. Toivon, että asumalla kaupungissa voin saada koulutuksen ja myöhemmin auttaa sisaruksianikin.
Ensimmäiset päivät Yangonissa ovat olleet kiireisiä. En tajunnut että ihmisiä on täällä näin paljon, ja resursseja näin vähän. En ole kotonakaan tottunut ylellisyyksiin, mutta täällä on mahdotonta löytää edes puhdasta vettä. Slummialueen asumukset ovat kiinni toisissaan, joten on vaikeaa liikkua ympäriinsä, eikä kaupungissa ole yhtään helpompaa. Siellä autot tukkivat jokaisen väylän. Mutta tämä muuttuu vielä paremmaksi, eikö niin?
Olen tutustunut muutamiin ihmisiin täällä. Hyvin harva on kotoisin täältä, vaan monet ovat muuttaneet jostain muualta. He ovat kertoneet, että oikeasti kaupungin laitamilla asuvien on vaikeaa pärjätä elämässä; varsinkin jos on nainen. Työpaikat ja kunnon asunnot ovat tarkoitettu väestön rikkaalle osalle. Koska en kuulu siihen, en välttämättä tule ikinä pääsemään pois slummialueelta. En haluaisi uskoa sitä. Minun on pakko pärjätä. Tulin tänne siksi.
Olen päässyt auttamaan firmaan, joka pesee autoja ja saan siitä vähän palkkaa. Se riittää vain minulle ruokaan, mutta sekin on alku. Uskon, että pääsen etenemään tästä vielä pitkälle.
Olen viettänyt Yangonissa muutaman vuoden. Elämäni ei ole muuttunut kovin paljoa. Olen vieläkin töissä, joka on hyvä, mutta rahaa ei ole vieläkään ylimääräistä. En ole päässyt kouluun, koska se vaatisi rahaa. Lapset, jotka käyvät koulua, ovat opettaneet minulle jotain yksinkertaisia asioita, mutta haluaisin enemmän. En ole enää varma, oliko kaupunkiin muuttaminen sen arvoista. Mutta kaupugin pitäisi tarjota uusia mahdollisuuksia, uusia elämiä. Ehkä minun täytyy vain jatkaa ja odottaa että asiat muuttuvat. Ei siinä voi kestää enää kauaa, eihän?
Kerään vähät tavarani ja sanon hyvästit perheelleni. Isäni vie minut perheen autolla Yangoniin, Myanmarin suurimpaan kaupunkiin. Matka kaupunkiin on pitkä, useita satoja kilometrejä kotoani Than bosta. Kun saavumme kaupungin liepeille, matkantekomme hidastuu merkittävästi. Tiet ovat täynnä autoja, pääsemme hädin tuskin etenemään. Tunnen hermostuksen kasvavan sisälläni, kun pääsemme hitaasti kohti äitini serkun sukulaisen kotia. Hän asuu kaupungin rajamailla slummialueella, jonne menen asumaan hänen kanssaan. Olen kuvitellut tätä päivää tapahtuvaksi jo jonkin aikaa, joten olen myös innostunut.
Toivottavasti tämä on hyvä idea. Olen vasta 15-vuotias, ja muutan yksin isoon kaupunkiin. Tarvitsen työn ja rahaa, jotta voin tukea vanhempiani taloudellisesti. Than bossa ei ole töitä. Isälläni on pieni firma kylässä, jossa luulin työskenteleväni vanhempana. Kuitenkaan firmalle ei ole töitä. Isä ei ole käynyt kouluja, kuten äitinikään tai kukaan lapsista. Kukaan ei halua palkata miestä, joka ei ole opiskellut. Tästä syystä isäni on joutunut laajentamaan firmansa toimintaa. Nyt firman voi palkata tekemään lähes mitä tahansa. Siltikään rahaa ei ole riittävästi. Toivon, että asumalla kaupungissa voin saada koulutuksen ja myöhemmin auttaa sisaruksianikin.
Ensimmäiset päivät Yangonissa ovat olleet kiireisiä. En tajunnut että ihmisiä on täällä näin paljon, ja resursseja näin vähän. En ole kotonakaan tottunut ylellisyyksiin, mutta täällä on mahdotonta löytää edes puhdasta vettä. Slummialueen asumukset ovat kiinni toisissaan, joten on vaikeaa liikkua ympäriinsä, eikä kaupungissa ole yhtään helpompaa. Siellä autot tukkivat jokaisen väylän. Mutta tämä muuttuu vielä paremmaksi, eikö niin?
Olen tutustunut muutamiin ihmisiin täällä. Hyvin harva on kotoisin täältä, vaan monet ovat muuttaneet jostain muualta. He ovat kertoneet, että oikeasti kaupungin laitamilla asuvien on vaikeaa pärjätä elämässä; varsinkin jos on nainen. Työpaikat ja kunnon asunnot ovat tarkoitettu väestön rikkaalle osalle. Koska en kuulu siihen, en välttämättä tule ikinä pääsemään pois slummialueelta. En haluaisi uskoa sitä. Minun on pakko pärjätä. Tulin tänne siksi.
Olen päässyt auttamaan firmaan, joka pesee autoja ja saan siitä vähän palkkaa. Se riittää vain minulle ruokaan, mutta sekin on alku. Uskon, että pääsen etenemään tästä vielä pitkälle.
Olen viettänyt Yangonissa muutaman vuoden. Elämäni ei ole muuttunut kovin paljoa. Olen vieläkin töissä, joka on hyvä, mutta rahaa ei ole vieläkään ylimääräistä. En ole päässyt kouluun, koska se vaatisi rahaa. Lapset, jotka käyvät koulua, ovat opettaneet minulle jotain yksinkertaisia asioita, mutta haluaisin enemmän. En ole enää varma, oliko kaupunkiin muuttaminen sen arvoista. Mutta kaupugin pitäisi tarjota uusia mahdollisuuksia, uusia elämiä. Ehkä minun täytyy vain jatkaa ja odottaa että asiat muuttuvat. Ei siinä voi kestää enää kauaa, eihän?
Kommentit
Lähetä kommentti